Kotona jälleen...

Tytär täytti 16 viime vuonna ja saa Ruotsin liikenneasetusten mukaan alkaa harjoitella autollajoa korttia varten yksityisesti. Hankimme siis tarvittavat luvat jo viime vuoden puolella, harjoitukset alkoivat tosin vasta nyt kesällä koulun loputtua. Hän kävi kuuliaisesti kaksi kertaa IKEAn parkkipaikalla isänsä kanssa (IKEA oli onneksi suljettu juhannuspäivänä, joten se oli täydellinen harjoittelupaikka). Nämä kaksi kertaa menivät kuulemma oikein hyvin, jopa paremmin kuin Mies uskalsi toivoakaan. Seuraava kerta oli ajomatka kotiin harjoituksista (vajaat 10 min kokeneelle ajajalle). Minä olin eka kertaa mukana ja jouduin takapenkille. Se olikin uusi kokemus. Tiesin kyllä ennestään että kontrollin tarpeeni on ehkä tavallista suurempi, mutta en tiennyt että se on totaalinen! En nähnyt mitään! En nähnyt muita autoja, en nähnyt (omasta mielestäni) liikennevaloja, en nähnyt nopeusmittaria enkä jarrutuksia (ne kyllä yleensä tunnetaan, mutta minun olisi pitänyt kai nähdä nekin). Jännitin koko matkan niin että koko keho oli kipeä seuraavana päivänä. Huomasin useamman kerran painavani jarrupoljinta pohjaan TAKAPENKILLÄ... Tähän on nyt huomautettava ettei Tytär huonosti ajanut, hän oli vain tottumaton vauhdin ja jarrutusten kanssa. Lisäksi oli pakko yrittää käyttäytyä normaalista eikä kiljua joka mutkassa eikä antaa neuvoja jarrutuksista ja kaasutuksista. Se oli tosi vaikeaa, en ymmärrä kuinka niin hysteeriseksi itseni päästinkään.

Viime perjantaina lähdimme siis mökille, jonne on runsaan tunnin ajomatka. Kuulin ohimennen, että Tytär halusi ajaa ja Mies suostui, jos menemme ns "vanhaa tietä", ei siis moottoritietä. Selityksenä oli että moottoritiellä vauhti on niin kova että pienikin virhe saattaa aiheuttaa katostrofaaliset seuraukset. Ei kai uskaltanut sanoa että Tytär ei vielä ole kypsä sinne. Hän on nimittäin erittäin päättäväinen, tietää kaiken ja osaa kaiken niinkuin nuoret usein siinä iässä ... Minä taas olin niin täysin keskittynyt pakkaamiseen ja ruokiin ja petivaatteisiin, etten reagoinut. Vasta kun lähdimme matkaan, tajusin istuvani taas takapenkillä jarrua polkien. Näkökenttä oli yhtä huono, jarrutukset yhtä olemattomat ja vauhti kova. Miehen mukaan vauhti on pidettävä "normaalilla tasolla" myös harjoitellessa, ettei ole tien tukkona. Insinööriajossa täytyy pysytellä niin lähellä rajoituksia kuin mahdollista, ei ajaa liian lujaa muttei myöskään liian hitaasti. Tämä tuntui olevan ainoa joka oli iskostunut Tyttären mieleen. Tasoristeykseen tultiin tuhatta ja sataa ja jarrutettiin vasta kun oli pakko. Mutkat pistettiin suoriksi ja naputettiin kun oli pakko ajaa viittäkymppiä, vaikka muusta liikenteestä ei ollut tietoakaan. Minä istuin jäykkänä kuin leppäkeihäs, olin lähes pahoinvoiva jännityksestä. Tytär otaksui, että edellinen elämäni on varmaan päättynyt kuolonkolarissa ja tämä oireilu johtuu siitä!

Ehkä siinä on perää. En ole koskaan pitänyt pitkistä automatkoista. Lapsena kärsin pahasta matkapahoinvoinnista. Ajoin kortin 18-vuotiaana, koska kaikki sen tekivät. Ei minulta muistaakseni edes kunnolla kysytty, haluanko kortin. Isä maksoi autokoulun. Olen aina ajanut, mutten koskaan pitänyt siitä erityisesti. Nykyisin ajan päivittäin ja jopa Tukholman liikenteessä (silloin tosin pitää reitti tietää etukäteen, kontrollintarvetta kai sekin). Liikennesäännöt osaan omasta mielestäni hyvin, varsinkin etuajo-oikeudet ja liikenneympyrät. Meillä kun ei ollut vielä liikennevaloja Rovaniemellä 1974, kun kortin sain, ensimmäisellä yrityksellä, muuten.

No, matka meni hyvin. Mies vaihtoi kuskiksi puolessavälissä matkaa. Tytär sanoi itsekin jännittäneensä ja puoli tuntia oli aivan sopivasti. Myös minun mielestäni hän ajoi aivan hyvin, kun näin jälkeenpäin ajattelen. Ensi kerralla kokeilen istumista etupenkillä.

Eilisen illan istuin virkaten kaitaliinaani. Se edistyy hyvää vauhtia. Oli onneksi huono filmi TV:ssä, jota ei tarvinnut seurata, mutta istuin kuitenkin sohvannurkassa Miehen ja Pojan sitä katsellessa ja annoin itsestäni sosiaalisen kuvan....